Kuulipa humalassa oleva, nukkuvaa esittävä tyttöystävä keväällä 2015 maagiset ääneen mietinnät "uskaltaisinkohan kosia sua jo?"
Alkoi malttamaton odotus.
Kosinnan jälkeen kaikki päässä olevat rattaat voisi laittaa käymään ylikierroksilla, saisin alkaa toteuttamaan unelmaani.
Meni kesä 2015, sen mukana reissu. Kaikki olivat aivan varmoja, että siellä se tapahtuu, kosinta. Toivoin etsiväni sormusta Saksasta, tai Tsekeistä. Ei, mitään ei tapahtunut.
Meni joulu, ei silloinkaan. Jouluna aloin jo vähän kyselemään asiasta.
Joulu loppui, paluu arkeen tapahtui minun osaltani sunnuntaina työpäivällä.
O tuli hakemaan mua töitten jälkeen, ja kysyi ruokatoiveita, kaupassa ei kuulemma ollut ollut mitään muuta, kun jauhelihaa. Päätettiin hakea pizzaa.
Syötiin siinä pizzaa, ja katsottiin jouluna tullutta Beethoven leffaa. Ihan tavallinen sunnuntai-ilta.
KUNNES. O alkoi kaivaa housujen taskuja, ja otti sieltä rasian.
Kysyi maagiset kaksi sanaa. "Tuletko vaimokseni?"
Noh, jos kosinta ei tapahtunut lentävällä norsulla, niinkuin oon aina unelmoinu, ei munkaan reaktio ollut mistään oppikirjasta.
Meikäläinen katsoo sormusta, ottaa sen sormeen, alkaa katsomaan sormusta suu auki, itkee. (tässä vaiheessa oon melkeen jo soittanut isille, ja lähettänyt kuvan tulevalle kaasolle). Kunnes O kyselee, että pitäiskö mun vastatakkin jotain. Onnesta sekaisin olevana sain soperrettua "jooo, tahdon, mennään"
Kihlasormus oli sormessa vain sohvalla ja käydessä ulkona. Se sormessa ei tehty mitään fyysistä, saatika sen kanssa menty töihin. Viikko kosinnan jälkeen kävimme näyttämässä sormuksia mun vanhemmille. Kotimatkalla autossa aloin ihmetellä, että sormus on hassusti tummunut. Kotona ihmettelin, ja esittelin sitä sulholle. Hän piti mua luulosairaana. Sormus viihtyi visusti rasiassaan, koska pelkäsin sen käyttöä.
Meni viikko ensimmäisestä huomiostani, kun aloin oikeasti miettiä, että ei tän nyt näin nopeasti kuuluis muuttua. Lähetin kaasolle kyselyn hänen sormuksestaan, ja sen muuttumisesta. Ei mitään puolessa vuodessa. Jaha, meikä saanu taas jonkun maanantaikappaleen, ja ei muuta kun Kultajouseen vahvistamaan luuloni sormuksen värin muutosta, tai vaihtoehtoisesti suoraan pääsy Kupittaalle pään pehmisestä häiden takia jo tässä vaiheessa.
Onneksi myyjä oli kanssani samaa mieltä, ja sormus päätyi ihmettelyjen kera sepälle uudelleen radinointiin.
Ensimmäinen ryppy minun ja sormuksen välisessä rakkaudessa.
Meni viikko, sai sormukseni takaisin, varottelun kera, että voi olla ettei rodinointi vieläkään pysy. Sormuksen vaihtoaika oli vielä voimassa, joten ensimmäisen kerran sormuksen vaihto kävi tässä vaiheessa mielessä.
Alkoi päässäni jyllätä ajatukset siitä, että voinko mä hylätä sormusta? Tämä sormus oli kuitenkin minulle SE sormus. Miehen valitsema, mitä hänkin asiasta ajattelee?
Järkevästi sulho ajatteli, niinkun aina. Hän tuki mielipidettäni siitä, että sormus on sormessani läpi elämän, ei siitä mitään tuu, jos sitä joudutaan parin viikon välein fiksaamaan.
Niin vaihtui kihlasormus. Vähän isompaan, mutta saman tyyliseen. Yksi timantti keskellä.
Mun ja kihlasormuksen yhteiselo alkoi niin kivikkoisesti, etten vieläkään osaa pitää sormusta edes töissä. Jos lähdemme johonkin, sormus menee ensimmäisenä käteen, mutta jos tiedossa on kotitöitä ja töitä, sormus pysyy laatikossaan. Ehkä mä opin. Käyttöä varten tämä rinkula on tehty. Ja elämää sen kuuluukin nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti